Minä tiedän millaista on kasvaa köyhyydessä. Minä tiedän, miten erilaista todellisuutta eri yhteiskuntaluokan lapset voivat elää.

Elin sellaisen aikakauteeni tavallisen lapsuuden. Ysärin lama, työtön yksinhuoltaja, lasinen lapsuus.
Siinä missä monet muut ikäiseni saattoivat hävetä vanhempiensa ”noloa, vanhaa rotiskoa”, meillä ei ollut silloin edes omaa autoa. Kesäloman jälkeen koulussa kyseltiin miten kesä meni. Toiset olivat käyneet huvipuistoissa, jotkut jopa ulkomailla. Sitten oli meitä, jotka olivat koko kesän viettäneet kotikulmilla.

Suomen sosialistiset rakenteet pelastivat meistä monia, minutkin. Oulun sosiaalitoimi maksoi minun, pienen heppahullun tytön, ratsastustunteja. Sosiaalitoimen kautta sai 4 ratsastustuntia kuukaudessa, sitä piti anoa. Isäni, joka halusi tarjota minulle mahdollisuuden harrastaa vaikkei rahaa ollut, anoi ja selvitti.

Hevosharrastus avasi paljon muutakin kuin sen yhden tunnin hevosen selässä. Sain hoitohevosia, talutin alkeistunneilla, opetin nuorempia ja sain tallihommia vastaan ratsastaa toisenkin tunnin viikossa. Kuljin tallille kävellen, bussilla tai pyörällä kesät talvet keleistä piittaamatta.

Hienoihin ratsastusvaatteisiin ei ollut rahaa, mutta ysärin laman aikana meitä köyhiä lapsia oli muitakin. Kumpparit, verkkarit ja tallitakki, lainakypärä ja puutarhahanskat. Koska rahaa ei ollut, oli todella tarkkaa että tallille mennään ”tallivaatteissa”, etteivät kouluvaatteet mene rikki hevosten kanssa touhutessa.

Tallilla muodostui ystävyyssuhteita, jotka kulkevat mukana vielä tänäkin päivänä. Muistoissani elävät myös kaikki ne menneisyyden hevoset, joiden pehmeään harjaan upotin lapsena kasvoni ja tirautin itkun, koska kaikki elämä tallin ulkopuolella oli selviytymistaistelua. Lapsena oli vaikea ymmärtää, miksi joillain oli asiat hyvin, ja miksi meillä joillain rinnassa painoi aikuisten maailman ongelmat tuskana, johon ei siinä iässä löytynyt edes sanoja.

Hevoset eivät välittäneet olinko köyhä, oliko minulla rumat ja rispaantuneet vaatteet tai oliko minulla huikeita tarinoita kerrottavana huvipuistoista ja ulkomailta. Hevonen arvosti sitä, miten kohtelin hevosta ja minä sain hevosilta syyn jatkaa aina seuraavaan tallipäivään.

Lapsena tiesin aina olevani köyhästä perheestä. Se kävi ilmi kaikessa. Tiesin lapsena ettei köyhyys ole minun vikani, mutta häpeä kuristi joka kerta kurkkua, kun tiesin, etten voi osallistua koulun laskettelureissuihin, myyjäisiin tai muihin maksullisiin tapahtumiin. Häpeä kuristi kurkkua, kun muilla oli Tamagotchit, kannettavat cd-soittimet, MicMacin farkut, Suosikin lehtitilaus ja rahaa käydä välitunnilla ärrällä ostamassa karkkia.

Eräänä erittäin kylmänä talvisena iltana, olisin halunnut kadota maan alle häpeästä, kun ihana tallinpitäjä aidosti huolestuneena ihmetteli, että eikö minulla ole paksumpia talvivaatteita. Väitin urheasti että minua ei palele yhtään ja lähdin kävelemään kotiin. Pikisaaren sillalla katselin kirkasta tähtitaivasta pakkasessa jäätyneiden ripsien takaa ja mietin, voiko nenä tarpeeksi jäädyttyään irrota naamasta. Vielä on nenä tallella.

Köyhyys vaikutti minun ja monen muun kaltaiseni lapsuuteen monilla eri tavoin. Pelko, häpeä, huoli ja se tyhjyys, jolle ei lapsena löytynyt sanoja, seuraavat monia meistä tähän päivään asti.
Köyhän identiteetti riivaa aina, vaikka niistä ajoista on tultu pitkä matka keskiluokkaisten kirjoihin. Hevosista muodostui elämäntapa, elämänmittaisia ystäviä, työ ja arki hevostilallisena.